Huomasin yhtenä laiskana päivänä,että olin lintsannut koulusta, olin college housuissa ja likaisessa paidassa, ilman meikkiä, likasin hiuksin, karvaisin säärin tietokoneen edessä leipä suussa. Asiakas tulisi luokseni puolen tunnin päästä.
Tunnelma oli hieman ahdistunut, mutta enemmän välinpitämätön.
Ennen laittauduin asiakkaita varten. Ajelin itseni täysin kaikkialta ja meikkasin niin kuin olisin menossa juhlimaan. Kiharsin hiukset ja laitoin nätit alusvaatteet. Romantisoin ennen koko tapahtumaan, mutta realiteetit ovat iskeneet minuun vihdoin.
Jaksoin juuri ja juuri käydä suihkussa, ajella sääret ja kainalot, laittaa päälle härpäkkeen jota käytän lähes jokakerta tapaamisissa ja siinä vaiheessa asiakas soittikin jo olevansa pihalla.
Mielialani oli erittäin matala, koska olisin mieluummin mennyt yksin pehmeään sänkyyni peiton alle. En voinut kuvitellakkaan viettäväni seuraavat puoli tuntia tuntemattoman miehen kanssa, ja "nauttia" siitä.
En ole koskaan ennen ollut niin epämukavassa tilanteessa.
Mies tuli sisään, menin sängylle. Hän istui viereeni ja katseeni oli varmasti erittäin kyllästynyt. En vain jaksanut esittää millään. Hän otti vaatteensa pois ja kysyi saako minua suudella. Ei.
Halailimme pitkään, ja toivoin ajan jo olevan loppu. Mies koski minua alakerrastani, ja hetki tuntui siltä kuin en olisi ikinä ennen harrastanut seksiä. Kaikki sattui ja tuntui todella ikävältä. En kostunut millään. Mies oli selvästi täysin kokematon, ja varmasti uskoi jokaisen näytellyn henkäisyni olevan nautintoa. Olisipa kaikki jo ohi. Suljin silmät ja mietin mitä aikoisin ostaa rahoilla. Yhtäkkiä mies olikin jo valmis panemaan. Vihdoinkin.
Pidin silmät kiinni ja näyttelin. Seksiä kesti onneksi ehkä minuutin tai kaksi. Mies kävi vessassa ja olin vetänyt vaatteet päälle merkiksi siitä, etten todellakaan ollut kiinnostunut toisesta kerrasta.
Mies mietti mitä nyt tehtäisiin kun aikaakin oli vielä jäljellä... Vastasin tylysti pallon olevan hänellä, jääkööt tai pankoot, ihan sama. Mies selitti jotain ja lähti.
Menin nukkumaan toivoen voivani aloittaa ihan minkä tahansa muun paskaduunin.
keskiviikko 25. syyskuuta 2013
maanantai 23. syyskuuta 2013
Tarina jatkuu...
Hotellitapaamisen ja kiinni jäämisen pelossa lopetin nämä hommat pitkäksi ajaksi... Elämä oli niin raiteiltaan, että oli pakko päästä pois kaikesta.
Lähdin opiskelemaan uuteen kaupunkiin, ja olen viihtynyt hyvin. Opiskelun lisäksi en pienellä paikkakunnalla oikeen löytänyt sopivaa työtä. Töitä ei ole, ja hakijoita on. Kun siihen lisätään fakta, että en ehdi töissä edes käydä, niin mitään töitä ei todellakaan saa.
Kun näitä hommia on kokeillut ja päässyt helpon rahan makuun, on helppo päätyä takas kierteeseen. Se, että saat viidessätoista minuutissa vaikka sata euroa, ja totut siihen, että päivän käyttörahasi on 100e, et osaa enää elää köyhän opiskelijan elämää. Ja miksi haluisitkaan?
Päiväni tuhlaan opiskelemalla ja shoppaamalla. Tarjoan kavereille aterioita, ja käyn juhlimassa kolme kertaa viikossa. Enemmänkin jos huvittaa. Raha polttelee taskussani niin pahasti, etten todellakaan säästä mitään.
Onko se alitajuntani tapa selvitä synneistäni?
Mitään tukia en ole edes jaksanut hakea, koska inhoan sitä paperisotaa. En halua, että minusta on missään jälkeäkään. Mutta miten selitän tulevaisuudessa näin pitkän työttömyyden cv:ssä? Ainahan sitä voi keksiä tarinoita perinnöstä tai rikkaasta perheestä. Ei se minusta kovin ahkeran työntekijän kuvaa vissiin anna.
Keikat täällä ovat olleet erittäin helppoja ja nopeita. Olen joutunut nostamaan ikärajaani, jotten vaan törmää kehenkään koulututtuun esimerkiksi. Sitä pelkoa ei Helsingissä ollut. Yritän silti pitää menon mukavana itselleni, enkä todellakaan tekisi samoja tyhmiä virheitä kuin ennen. En todellakaan tapaa niitä hulluja, jotka viesteissään tuhansilla huutomerkeillä ja idioottimaisella tekstillä osoittavat olevansa täysin aliarvoisia minulle. En tapaa ketään yli 50v, enkä kerro enää osoitettani noin vaan. Olen jopa käynyt hotelleissa.
Vain kerran on mies huijannut minua rahan suhteen ja sain 30e vähemmän kun pyysin. Mitä siinä vaiheessa pitäisi tehdä? Lyödä miestä päähän yöpöydän lampulla? Ei, ei se niin vaan mene.
Lähdin opiskelemaan uuteen kaupunkiin, ja olen viihtynyt hyvin. Opiskelun lisäksi en pienellä paikkakunnalla oikeen löytänyt sopivaa työtä. Töitä ei ole, ja hakijoita on. Kun siihen lisätään fakta, että en ehdi töissä edes käydä, niin mitään töitä ei todellakaan saa.
Kun näitä hommia on kokeillut ja päässyt helpon rahan makuun, on helppo päätyä takas kierteeseen. Se, että saat viidessätoista minuutissa vaikka sata euroa, ja totut siihen, että päivän käyttörahasi on 100e, et osaa enää elää köyhän opiskelijan elämää. Ja miksi haluisitkaan?
Päiväni tuhlaan opiskelemalla ja shoppaamalla. Tarjoan kavereille aterioita, ja käyn juhlimassa kolme kertaa viikossa. Enemmänkin jos huvittaa. Raha polttelee taskussani niin pahasti, etten todellakaan säästä mitään.
Onko se alitajuntani tapa selvitä synneistäni?
Mitään tukia en ole edes jaksanut hakea, koska inhoan sitä paperisotaa. En halua, että minusta on missään jälkeäkään. Mutta miten selitän tulevaisuudessa näin pitkän työttömyyden cv:ssä? Ainahan sitä voi keksiä tarinoita perinnöstä tai rikkaasta perheestä. Ei se minusta kovin ahkeran työntekijän kuvaa vissiin anna.
Keikat täällä ovat olleet erittäin helppoja ja nopeita. Olen joutunut nostamaan ikärajaani, jotten vaan törmää kehenkään koulututtuun esimerkiksi. Sitä pelkoa ei Helsingissä ollut. Yritän silti pitää menon mukavana itselleni, enkä todellakaan tekisi samoja tyhmiä virheitä kuin ennen. En todellakaan tapaa niitä hulluja, jotka viesteissään tuhansilla huutomerkeillä ja idioottimaisella tekstillä osoittavat olevansa täysin aliarvoisia minulle. En tapaa ketään yli 50v, enkä kerro enää osoitettani noin vaan. Olen jopa käynyt hotelleissa.
Vain kerran on mies huijannut minua rahan suhteen ja sain 30e vähemmän kun pyysin. Mitä siinä vaiheessa pitäisi tehdä? Lyödä miestä päähän yöpöydän lampulla? Ei, ei se niin vaan mene.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)