Hotellitapaamisen ja kiinni jäämisen pelossa lopetin nämä hommat pitkäksi ajaksi... Elämä oli niin raiteiltaan, että oli pakko päästä pois kaikesta.
Lähdin opiskelemaan uuteen kaupunkiin, ja olen viihtynyt hyvin. Opiskelun lisäksi en pienellä paikkakunnalla oikeen löytänyt sopivaa työtä. Töitä ei ole, ja hakijoita on. Kun siihen lisätään fakta, että en ehdi töissä edes käydä, niin mitään töitä ei todellakaan saa.
Kun näitä hommia on kokeillut ja päässyt helpon rahan makuun, on helppo päätyä takas kierteeseen. Se, että saat viidessätoista minuutissa vaikka sata euroa, ja totut siihen, että päivän käyttörahasi on 100e, et osaa enää elää köyhän opiskelijan elämää. Ja miksi haluisitkaan?
Päiväni tuhlaan opiskelemalla ja shoppaamalla. Tarjoan kavereille aterioita, ja käyn juhlimassa kolme kertaa viikossa. Enemmänkin jos huvittaa. Raha polttelee taskussani niin pahasti, etten todellakaan säästä mitään.
Onko se alitajuntani tapa selvitä synneistäni?
Mitään tukia en ole edes jaksanut hakea, koska inhoan sitä paperisotaa. En halua, että minusta on missään jälkeäkään. Mutta miten selitän tulevaisuudessa näin pitkän työttömyyden cv:ssä? Ainahan sitä voi keksiä tarinoita perinnöstä tai rikkaasta perheestä. Ei se minusta kovin ahkeran työntekijän kuvaa vissiin anna.
Keikat täällä ovat olleet erittäin helppoja ja nopeita. Olen joutunut nostamaan ikärajaani, jotten vaan törmää kehenkään koulututtuun esimerkiksi. Sitä pelkoa ei Helsingissä ollut. Yritän silti pitää menon mukavana itselleni, enkä todellakaan tekisi samoja tyhmiä virheitä kuin ennen. En todellakaan tapaa niitä hulluja, jotka viesteissään tuhansilla huutomerkeillä ja idioottimaisella tekstillä osoittavat olevansa täysin aliarvoisia minulle. En tapaa ketään yli 50v, enkä kerro enää osoitettani noin vaan. Olen jopa käynyt hotelleissa.
Vain kerran on mies huijannut minua rahan suhteen ja sain 30e vähemmän kun pyysin. Mitä siinä vaiheessa pitäisi tehdä? Lyödä miestä päähän yöpöydän lampulla? Ei, ei se niin vaan mene.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti